sanama

Globuksen lasinen esirippu paljastaa alkuillan hohteessa muistoja menneestä sekä menneistä tulevaisuuksista. Irtautunut mielikuva autioituneista ostareista, joissa joku itkettynyt kerttu möi alaikäisille chessua. Pukeuduimme sisarustemme tai vanhempiemme ylisuuriin mantteleihin näyttääksemme ikäisiämme vanhemmilta. Iltaisin ennen kotiinmenoa hinkkasimme takkien hihoja ja helmoja pyörän ketjuihin tai kusimme niiden päälle, jotta tupakan haju katoaisi.

Pystyn tuskin hetkeäkään keskittymään edessäni avautuvaan ikuiselta tuntuvaan auringonlaskuun. Mietin kuinka nopeasti ostamani pakastepizza sulaisi syyskuun auringossa. Luon uhkaskenaarioita luottokorttilaskuni kasvamisesta valtavaksi, roskiasyöväksi hirviöksi, jota elättäisin piilossa muilta, sillä pelkäisin että he saisivat tietää, etten ole koskaan saanut talouttani kuntoon. Ajattelen Mark Fisheriä elossa. Kuinka nykyhetki lipeää käsistä niin kuin loputtomat tyhjät lomakkeet.

Yössä sirkuttavat kuljetuspalveluiden sähköpyörät. Moottoritiellä hiljaisena viiltää poliisiauton sininen valopatsas.Vanhahko röyhelömekkoinen valuu bussipysäkin ohi ja katoaa soratielle. Puiston puiden läpi skeittiparkin rikkinäinen valo välkkyy, kaataa puiden varjot nopeassa rytmissä eteeni. Ikkunassa paidaton, katson häntä valkoisten verhojen takaa. Kaamos. Ainoa järkevä tekeminen on heitellä tiellä ajavia autoja jäisillä lumipalloilla. En näe pidemmälle.

Myöhäiskapitalismin istutukset irtoavat vaivattomasti juuristaan, kun kello kahdeksan aurinko soljuu niiden läpi, auttaa ottamaan ne haltuun. Huomenna niitä ei enää ole. Huomenna niitä on lukemattomia,

osana ruumista: ruumis ruumiissa. 

Pimeä pakkanen muistuttaa siitä tunteesta, kun leuka iskeytyy routaiseen maahan: miltä veri tuoksuu kimaltelevalla asfaltilla? Miltä tuntuu ajaa paikallisliikenteen bussilla päätepysäkiltä toiselle? Miksi suurissa kaupungeissa ihmiset todella vaikuttavat olevan menossa johonkin, toisin kuin me? Odotamme pitkittyneessä yössä, odotamme jonkun tulevan hakemaan meitä. 

Lähiön tunkkaisessa oranssissa rappukäytävässä tuoksuu pilvi, joulun tuoksu. Erään asunnon riitely kuuluu rappukäytävään: joku ankea äijä ei enää jaksa, se on lähdössä, se lähtee säännöllisin väliajoin mutta palaa kuten paikallisliikenteen bussi. Tästä pimeydestä ei pääse eroon.

Katselen pitkään matkustajia metroissa, ja ihmettelen kuinka suuntautuneita he ovat. Metroon astuu koripalloilija, joka asettaa huivin silmilleen ja alkaa pomputtelemaan kahta palloa samanaikaisesti. Jalkojen välistä, selän takaa, molempia yhdellä kädellä. Yhden pysäkin jälkeen kaikki on ohi. Metropoli on hajamielinen, se tahtoo vain selvitä huomiseen. (Kuka helvetti ajaa tammikuisena yönä merenrannalle?)