sanama

Alan jälleen varastamaan kaupoista. En voisi olla ylpeämpi itsestäni löydettyäni lähikauppani sokean kohdan, jossa tungen sukkiini neljän euron suklaalevyn ja laukkuuni purkillisen luomuhapankaalia. Varastaminen tuntuu vapaaehtoistyöltä: rikollinen tietää kostavansa kaikelle hajaantuneelle riistolle ja näin tehneensä hyvää sekä itselleen että muille, kenen kanssa hän tavaran jakaa. 

Mitä tulee sen sijaan ajatella kirjojen tai ylipäätänsä tiedon varastamisesta? Jos yksilö ei kykene kustantamaan tietoa, jota hän tarvitsisi oppiakseen häntä hyödyttäviä taitoja, onko oppimateriaalien varastaminen siinä tapauksessa tuomittavaa? Opintojeni aikana olen ladannut kaiken esseitäni varten tarvitsemani kirjallisuuden laittomasti, ellei se ole ollut vapaasti saatavilla kirjastoissa. Ymmärrän toki, että kapea-alaisen kirjallisuuden jatkuminen perustuu siihen, että joku ostaa sitä mutta voisiko sen tukeminen järjestyä muilla tavoilla? Ketä tiedon rajoittaminen ylipäätänsä hyödyttää?

Kaikki ajattelu keskeytyy, koska pitää pohtia mistä saisi rahaa. Töissä voi ajatella puoliksi hyvän ajatuksen mutta sekin puuroutuu seitsemän tunnin seisoskelun jälkeen. Elääkseen ihmisenarvoista elämää, on varastettava aikaa työnantajalta, jätettävä asioita tekemättä, katsottava poissaolevana työnantajan läpi. 

Väärintekemisessä on kohdattava muut, the other. Eristäytynyt ajattelu voi olla kuinka naiivia tahansa, vasta sen ulostulossa on kohdattava lyönnit, jotka yrittävät palauttaa toiminnan takaisin ruotuun. Keskustelun välttämiseksi toiminta, kuten aseista- tai työstäkieltäytyminen julistetaan yhteiskuntaa vaarantavaksi hippeilyksi, jota rangaistaan kontrolleilla tai yksilön vapauden riistämisellä.

Työ, josta ei jää fyysistä muistoa kykenee hitauteen: pysähtyneisiin keskusteluihin, kasvien seuraamiseen, epälineaarisuuteen. Se karkaa kasvulta. Se on äiti, joka osaa kaiken ja jakaa tietoa siitä. Se on bändi, joka ei nauhoita teoksiaan. Se on yhteinen tuhon voima sekä nyyttikestit.