sanama

särkyjä kävellessä edelleen vihertävässä valossa

kun jahtasin varjoja ikuisuuksien päästä

kaipaamaan mennyttä, aivan kuin siitä kaaoksesta voisi eristää yhden ainoan sirpaleen

nostalgiasta valtava määrä jätettä, josta ei saa otetta

oliko tarkoituksenani ollut lavastaa nykypäivä jonkinlaiseksi film noiriksi?

nopeasta kuvavirrasta elokuvamaisia huoltoasemia, valokylttejä, antiikkiautoja, hylättyjä taloja, kaikki toistavat kapeaa kuvaa menneisyydestä niin kuin se mies, joka rakensi 50-luvun amerikan takapihalleen

toisiaan toistavat verkostot luovat trendin, kaivautuvat siihen vain huomatakseen sen olevan heidän itsensä luoma tyhjä kuori

mitä hän edes tarkoitti sanoessaan, että kuvani todella näyttivät vanhoilta? kaipasiko hän pakoa nykyisestä ahdistuksesta aikaan, josta oli jäljellä ainoastaan muutama lavaste, kuvia sekä rappeutuneet muistot?