sanama

epämääräinen junamatka pääkaupunkiin

ei juuri mitään paitsi byrokraattista uhkailua sekä kuumia, hiljaisia ruusuja

tuntien harhailua rakennusten keskellä, joihin minulla ei ole mitään asiaa

kuinka voisin murhata diplomaatin? kuinka voisin sanoa jotain, joka jäisi kaikumaan väkivaltakoneiston metalliseen arkkitehtuuriin, kuin sirpaleena juomaveteen?

olen suunnattoman uupunut elämän eteen luoduista rakenteista, ne tekevät ihmisistä ja heidän luomistaan elinympäristöistä kaavamaisia dystopioita

seuraan tuhansien kilometrien päästä hukkuvien yllättävää voimaa vallatuissa korkeakouluissa:

miksi kukaan ei vastaa ahdinkoon?