Kylläisyys huipussaan ennen värien katoamista. Vasta kuollessaan huomaa muutoksen, raudan maun kaikessa. Marras, morte, on joka kerta yhtä yllättävä: mikään elämässä ei todella voi valmistaa sen loppumiseen, sillä kuolema on kääntöpuoli, negatiivi, josta ei voi enää palata.
Hautaustoimistot auttavat vainajaa pääsemään viimeiselle matkalleen mutta koko mielikuva kyseisestä matkasta on luotu, jotta vainajalle voitaisiin myydä hintava jalopuuarkku sekä hautauspalvelut seremonioineen. Edes kuolema ei irrota yksilöä kapitalismista: hautapaikasta tulee maksaa vuokraa tai hautakivi kaivetaan maasta, vainaja herätetään kuolleista ja käsketään hänen menemään töihin maksaakseen velkansa.
Miksi on niin vaikeaa löytää vaihtoehtoa kaikelle tuholle ja riistolle? Onko mahdollista ottaa elämää takaisin yksilölle ja varmistaa, ettei sitä kvantifioida? Tarvitaanko ihmisarvoisen elämän takaisinottoon totaalinen romahdus?
Olen väsynyt hyötyajatteluun. Se tekee elämän liikkeistä tuotteita ja palveluita, asioita, joita voi lisätä CV:seen. Minä, tuotannon väline, muutan jokaisen vapaa-ajan toiminnan työhön palaamista odottavaksi virkistäväksi kokemukseksi. Todistan työnantajalle, miten se aika, jolloin en ollut töissä, on hyödyttänyt työssäkäyvää persoonaani.
Työn arki on harmaata, se ei ole vielä kuolemassa. Tummalla, savuttavalla liekillä se jatkaa oman tuhonsa rakentamista. Työ hyötyy tuhosta ja kaiken uudelleenrakentamisesta. Pääomaa luodaan vaikka paskasta, ellei muuta ole enää jäljellä.
Leave a comment