sanama

”Meidän pahin ongelmamme ei ole se, jos maailmanloppu tulee. Siihen olemme valmistautuneet hyvin. Meidän pahin ongelmamme on se, jos maailmanloppua ei tule. Sen varalle meillä ei ole kunnollista suunnitelmaa.”

Ville-Juhani Sutinen, Hajonneen maailman käyttöohje

Kerään lattialta tuhkaa, odotan komeettaa. Se ei ehkä koskaan saavu. Jään yksin pelkojeni kanssa: miten kaikki jatkuu, jos loppu onkin jo tapahtunut?

Häpeä elämäntavastani saa minut haluamaan enemmän. Pohdin sijoittamisen aloittamista, sairaalloista omaisuuden haalimista, jotta ehtisin aiheuttaa mahdollisimman paljon tuhoa elämäni aikana.

Bonsaipuun varjo liikahtelee valkoista seinää vasten. Tämäkin on teeskenneltyä rakkautta luontoa kohtaan, miniatyyrileikkiä ekosysteemien kaatuessa.

On oltava järjestelmällinen voidakseen tuhota laajoja kokonaisuuksia. Tuho on jokapäiväistä työtä, luottamusta valtaviin monopoleihin, sääntöjen rikkomista siten, että valtaosa väestöstä uskoo sääntöjen pysyneen muuttumattomina. Ainoastaan pieni vähemmistö saa luvan poiketa säännöistä.

Bonsaipuu ei saa kasvaa liian suureksi. Pahimmassa tapauksessa hoitamattomana se saattaisi levitä metsäksi. Hyödytön metsä on ihmisen tiellä, se ahdistaa, ajattele eksymistä marjametsään hyi tai jos siellä ei edes ole marjoja vaan pelkästään punkkeja ja hirvikärpäsiä.

Katson Youtubesta bonsaivideoita. Pian ymmärrän miten maskuliinista niiden kasvattaminen on: vuosikymmeniä hoidettuihin puihin on oksia vääntelemällä ja harventamalla luotu karun miehen ryhti, joidenkin puiden kaarnaa on leikattu pois ikään kuin paljastaakseen vanhentuvan herran jylhät kasvot. Ajattelen Sibeliuksen otsaa, Keith Richardsin tummia silmiä. Kuvaan mielessäni Caspar David Friedrichin Vaeltajaa sumumeren yllä, jossa mieshahmon sijaan vuorenlaella seisoo posliiniastiaan istutettu käkkärämänty.

Intohimo tekee tuhosta poeettista. Uskoisin kuitenkin, että suurin osa maailman tuhosta ei tapahdu intohimosta tuhoa kohtaan, vaan intohimosta kasvua kohtaan. Kasvu ja pääoman kerääminen sokaisevat yksilön muualla tapahtuvasta tuhosta. Ehkä tulimme tietoiseksi tuhosta, ja päätimme siirtää kaiken tuotantomme maihin, joissa työvoiman ja luonnon hyväksikäyttöä ei rajoiteta. 

Mitä jos todella tuhoaisimme itse tuho ainoana päämääränämme? Mitä jos tuhoaisimme asuttamamme planeetan riemulla?

Tuho voisi olla juhlaa. Kirjassaan ”The Dawn of Everything” David Graeber ja David Wengrow kirjoittavat tietyistä Pohjois-Amerikan kansoista, jotka järjestivät ylitsevuotavia ”potlatch-juhlia”. Niiden pitäjät tarjosivat vierailleen ja vastustajilleen valtavia määriä rasvaisia ruokia näyttääkseen maallista omaisuuttaan. Joskus juhlien rikkaat järjestäjät yltyivät kilpailunhaluisesti tuhoamaan aarteitaan, mikä myös toisinaan johti orjien uhraamiseen. 

Näkyykö samankaltainen tuhlaaminen kapitalismissa? Miksi pääoma tulisi sijoittaa aina uudelleen? Mikä ylipäätänsä ajaa halua kasvaa?

On selvää, että rajallinen planeetta ei voi sallia eksponentiaalista kasvua ikuisesti. Vaikka emme haluaisi tehdä mitään estääksemme tuhoamme, olisi hyvä ainakin myöntää elävämme sen keskellä. Ehkä voisimme alkaa juhlimaan planetaarisen tuhon valtavia mittakaavoja, mennä talousmetsän hakkuualueille, seurata kuinka sienet nousevat tuhotun kasvuston keskeltä, kuunnella hyönteisistä hiljaisia öitä.

En tiedä minkä lajinen bonsaipuuni on. Poistin saviruukusta kärsimättömänä lapun, jossa luki kasvin laji, ja kuinka paljon vettä tai valoa se tarvitsee. Yritin googlata bonsaipuita mutta en löytänyt profiiliin sopivia kuvia lehdistä tai rungosta. Huolimatta siitä, että se on todennäköisesti yksi yleisistä sisällä kasvatettavista lajikkeista, kasvini pysyy minulle tuntemattomana. Se tietää minusta enemmän kuin minä siitä.

Kuinka viettää aikaa yksilön, asian tai esineen kanssa, jota ei tunne? Miten pitää huolta, jos ei tunne toisen tarpeita?

Ehkä tuntematon puu on lohtuni jatkuvan tuhon keskellä. Se on kasvi, jota ei tulla käyttämään raaka-aineena. Se on hatara otteeni luonnosta. Se on ymmärtämätön hämmästelyni kasveja kohtaan.