sanama

Kuolleita keskusteluja, toiveita muutoksesta. Mikään ei palaa, ”isänmaa” on kuihtuva saareke: ajatus aseistautumisesta. Nimet, paikat, tapahtumat unohtuvat, koska niitä ei enää muistella. Yhteenkään lapsuudenmuistoon ei ole luottamista. Ne ovat haamuja tässä hetkessä.

Kaikenlainen haihattelu paluusta on vastenmielistä. Ei ole paluuta ilman radikaalia muutosta itsessä alistumista. 

Ja miksi tällä nostalgiakierteellä tuntuu olevan tietty vuodenaika, joka korreloi maastamuuttoni kanssa? Kaksi tai ehkä viisi vuotta, en tiedä. Henkilökohtainen janani on puuroutunut. Siinä on liian monia haarakkeita päällekkäin. 

Ehkä kaipaan turvaa liikkuvasta elämästä, jotain ymmärrettävää ja käsinkosketeltavaa. Jotain jo läpikäytyä. Todellisuudessa menneisyydestä on jäljellä arkkitehtuuri, Körper, jonka käyttötarkoitusta on muutettu. Kävelen omituisesti sen sisällä. Liikeratani eivät ole urautuneet näihin tiloihin, ja sen huomaa. Se ei kiinnosta ketään, ellei liikkeeni pakota heitä muuttamaan käytöstään.

Pohdin, miten voisin aiheuttaa glitchin muiden tilaa käyttävien liikeratoihin. Pitäisikö hidastaa, pysähtyä katsomaan maisemaa merkittömään kohtaan? Kuinka kykenen olla vaipumatta passiiviseen apatiaan tiloissa, joista minulla on 20 vuotta epämääräisiä muistoja? 

Tilassa toimiminen sen käyttötarkoitusta uhkaavalla tavalla, varsinkin entisessä kotikaupungissani, saa pulssini nousemaan. Mitä jos tapaan jonkun, eivätkä he tiedä miten lokeroida minut heidän todellisuuteensa? Tämä välitila aiheuttaa minulle epämukavia tunteita. Jos olisin aina käyttäytynyt näkyvän kyseenalaisesti, minut olisi jo luokiteltu hulluksi ja saisin tehdä asioitani rauhassa. 

Yhtäältä on hienoa, jos tilan käyttäminen eri tavoilla herättää kysymyksiä. Keskustelu julkisesta tilasta tekee yksilöt tietoiseksi ympäristöstään, mikä on muutoksen ensimmäinen askel. Toisaalta minulle on hankalaa käydä tällaisia keskusteluja aiemmin tuntemieni yksilöiden kanssa, jos molemmilla osapuolilla on pohjatietoa sekä ennakkoluuloja toisistaan. 

––

Tämä kirjoitus on nostalgista kehittelyä tulevaisuudesta. Vaikka vieraileminen ei olekaan paluuta, yritän olla vajoamatta niihin uriin, jotka saivat minut haaveilemaan maastamuutosta.