sanama

Kova kulma selkää vasten, yliäkkinen tapa

Kylmä vaiva

Kenellä on varaa maksaa auringosta? Tonneittain heliumia, miten se laulaa

Kuurautuva keittiö, nyt on tosi todellakin. Itse en tästä juuri vaivaannu

Jalkani sotkevat epäselvinä marraskuuhun. Sirkka Turkka kirjoitti jaloista syksyssä: kuinka toisen jalkojen suuntaa ei koskaan osaa arvata. Ne jalat saavat minut nauramaan itkusta. Turkan runot ovat jokseenkin säälittäviä. En tarkoita sillä mitään arvostelevaa mittaa, vaan enemmänkin Turkan antautumista tuholle ja kuolemalle ilman että teksi kääntyy itsepetokseksi. Todellisuus paljastuu näkkileipänä tai kukkona, joka aamulla kuuntelee Yves Montandia. Kertojan ystävä on kuin ”Venetsia joulukuussa, kun sataa”.

Vierautuva kieli työntää minut eristettyyn leikkihuoneeseen. Kehitän unohtelevaa puhettani eroon siitä, jonka joskus tunsin. Ehkä siitä tulee uutu, utulainen, umpiääninen. Nojaan runouden ja esseekirjallisuuden ääniin, minusta tulee niiden säröytyvä kaiku. 

Mutta minä laulan yksin pimeässä. Sumussa useiden kielien karambolaasi muodostaa uusia näkymiä eteeni. Narratiivit eivät ehkä olekaan enää käännettävissä ilman muutosta. Suorat viivat warppaavat, katkovat toisiaan. Ei ole enää suoranaista paikkaa, jonne viivat vievät. Sen sijaan ne muodostavat fluidisen verkoston. Huokaan helpottuneena, kun huomaan kuinka äkkiä vakaiksi uskotut rakenteet vääntyvät kielen myötä.

Kieleni ei ole enää kommunikaatiota. Kukaan ei kysy, mitä vittua.  Kysy, mitä vittua.