sanama

seitsemältä laiskasti nousevia valoviivoja. muistoja hohdosta. romanttinen staattisuus ulottuu autoteille aukioille pikaruokaravintoloiden venyville lattioille poskipäihin pyörääpolkeviin hytiseviin jalkoihin.

mielessä valemuistoja toistetuista automatkoista. mummo jättää turvavyön auki ja mietin ajatteleeko hän jo nähneensä parhaat päivänsä. 

että kuolemalla on lupa lähestyä. ettei ensi keväänä kannata istuttaa tomaatteja. eikä heinäkuussa mennä mustikkaan. eikä elokuussa puolukkaan. eikä syyskuussa  kantarelleja suppilovahveroita tatteja.

suuhun tulee puolukkamehun maku. kannun pohjalla paksu kerros sokeria. istun mummon keittiössä suuntaudun ulos ikkunasta.

ja mummo sanoo otahan siitä vielä tiikerikakkua. kieltäydyn kunnes en enää kieltäydy. 

ulkona ostarin edessä ei tapahdu juuri mitään. joku kerää pulloja. lapset etsivät aikuista ostamaan heille tupakkaa kioskilta. en voisi jäädä pitkäksi aikaa. asumaan tänne täytyy muuttaa minne tahansa.

ja mummo kertoo jälleen tarinan apteekkarin lapsesta joka tapettiin meksikossa. palaan mummon hautajaisiin joissa en itkultani saa sanaa suustani. 

ja pappi kysyy tulevaisuudensuunnitelmistani. eikä minua kiinnosta muuta kuin mutista kuppiin.

on jotenkin turhaa ajatella äitini näkevän minut pappimaisena olentona.

välttelen nyt jopa runoutta jota symbolit jeesuksen leivästä painavat. ehkä yksilö voi silti löytää itsensä ankeiden instituutioiden kehyksissä jos hän ymmärtää olla tulematta samaksi instituutioksi.

ja äiti uskotko että hiljaisuudella on pitkä keskusteleva kaiku. ja varjoilla jotka itsekseen vain hulmuavat.

–––––––

at seven o’clock phlegmatically rising strings of light. memories of glimmer. a romantic staticity reaches the streets plazas stretching floors of fast food restaurants cheekbones shivering feet pedaling a bike.

fake memories in mind. of repeated car trips. grandma leaves her seatbelt open and i’m wondering if she thinks having already seen her better days.

that death has a permission to approach. that it’s not worth it to plant tomatoes the coming spring. in july no blueberry hunt. and in august no lingonberries. and in september no chantarelles yellowfeet boletes.

a taste of lingonberry juice in mouth. on the bottom of the jug a thick layer of sugar. i’m sitting in grandma’s kitchen gazing outside of the window.

and grandma says help yourself some tiger cake. i refuse until i don’t refuse anymore.

not much happening outside in front of the mall. someone collects empty bottles. children are searching for an adult to buy them cigarettes. i can’t stay for long. have to move anywhere.

and grandma tells the story of pharmacist’s son who got killed in mexico. i return to grandma’s funeral where i’m unable to say a word through my tears.

the priest asks me about my plans for the future. and i can’t help but mumble into my coffee cup.

it feels somehow futile to think how my mother would imagine me as a priest-like creature.

i’m even avoiding poetry that carries the symbolism of jesus’ bread. but an individual might still find themselves within an oppressing institution as long as they refuse to become that institution.

and mother do you believe that a silence could have a long conversational echo. and the shadows of plants that keep fluttering by themselves.