sanama

Lintumaisena kyllästyn kaupungin rouheeseen. Etsin oksistojen muotoa. Viilentävää varjoa. Kerrotaan helteestä kuin se olisi aina kesämäinen. Ja lihakset hakisivat siitä samoja muistoja.

Asun kivisellä alueella. Hakkuita jatkuvasti louhimista ja kun päätyy sorarannikolle voi nähdä haikaran venyttelemässä leukojaan veden äärellä. Voi olla ettei kukaan enää tule tänne. Että kivistä on löydettävä yksinäistä iloa. Ettei leipäkivetkään todella kanna taikinan käryä vaan osuessaan toiseen kiveen muistuttavat tulen mahdollisuudesta. 

Viskaan kaloja toiselle puolelle odottaen että haikara reagoisi eleisiini. Ehkä voisin sitten kirjoittaa viestin. Jotain jossa valehdellaan liljoista ylevistä vuorista kultaisista rannoista sekä ylenmääräisinä pursuavista hedelmäsadoista.

Hakevaa käsiotetta ryteikköjen pulppuvalosta. Syvyyksillä karkaa. Betonisella julkisivulla on helpompi ennakoida. Yksittäisillä lehdillä kirkkaita puolia. Joen reflektio hykertelee vaahteran rungolla.

Tuntuu että olisin paennut. Nämä kuvat ovat yhtä kaukana kaikista tapahtumista kuin puutarhaan nukahtanut sanomalehden lukija. Välinpitämätön uni. On selittämisen tarve. Millä perusteella ruumis ottaa eroa tapahtumiin sillä aikaa kun paine jotain kohti juoksemisesta kasvaa.

Hengitys joka leviää joen uomilta peilipinnan kautta lehdistöön lintujen kertosäkeisiin sekä kaukana kolisevaan liikenteeseen. Se ei kykene yksinkertaistamaan tarpeitaan. Tunnistan jo yhden kertosäkeen. Viime päivinä mielessäni ”nightingale”.