sanama

Kirjoitin tänään kolmisen lausetta jääkuningattaresta. Se epäonnistui, ei johtanut mihinkään. En uskonut, että minusta voisi tulla jääkuningatar. Tämä kylä lamaannuttaa voimani, enkä jaksa enää taistella sitä vastaan. Ruumiissani ei ole minkäänlaista aktiivisuutta. Olen uupunut.

Pettymyksen tunne on vallannut jokaisen ruumiinosani. Mikään täällä aloittamani asia ei johda aloitusta pidemmälle. Tunnen olevani esikaupunkialueella, kääntyväni ajoittain kiinnostavilta näyttäville kaduille, jotka kuitenkin päättyvät umpikujaan. 

Ranskan kielestä johdettu “cul-de-sac” kuulostaa romanttiselta ranskaa osaamattomalle. Se on valepukuinen henkilö lupaamassa itsestään uutta nousevaa aurinkoa. Lopulta sekin osoittautuu uuden sijaan tunkkaiseksi taantumaksi.

Miksi ankeutta ylipäätänsä peitellään? Eikö olisi parempi tunnustaa, että yhdessä kohdassa elämä on synkkää, ja toisessa ajankohdassa se luultavasti muuttuu? Pelkäämmekö leimautuvamme epäonnistuneiksi yksilöiksi, jos paljastamme rehellisesti ankeutemme?

Kun kirjoitan meistä, tarkoitan lähinnä itseäni. Ongelma, josta puhun, on henkilökohtainen riitani tämän kylän kanssa. En usko paikallisten kokevan samaa tunnetta, varsinkaan jos heillä on tässä paikassa jokin konkreettinen kiinnityskohta: työ, perhe, arki, tai jokin muu heitä täällä pidättelevä asia. 

Minä en löydä omia kiinnityskohtiani. En ehkä edes halua löytää. On kuitenkin omituista tulla vierailijana paikkaan, jonka tuntee läpikotaisin. Oikeastaan en tunne tätä paikkaa enää yhtään; sen asetelmat ovat muuttuneet, ennen vierailemissani kodeissa asuu nyt uusia perheitä, vastaantulijoiden kasvot näyttävät joko tuntemattomilta tai kymmeniä vuosia vanhentuneilta. Säikähdän ajatellesani heitä minun peilinäni. Tuntuu kuin olisin itse yhtenä päivänä herännyt heidän rypyt kasvoillani.

Aikani täällä on ohi. Olen jääkuningatar. Tarkastelen ulkoapäin jäädyttämääni kylää, entistä elämääni. Se on lasinen lumisadepallo hyllylläni. Toisinaan katselen sitä niin kauan, että todella uskon eläväni sen sisällä. 

Millaista olisikaan olla tuntemattoman vastaantulijan naapuri, ehkä joku vähän epämääräinen olento, jolle kuitenkin toivotetaan mumisten hyvää joulua sekä railakasta juhannusta? Entä millaista olisi rakentaa rutiini, niin kuin se varhain eläkkeelle jäänyt henkilö, joka tekee päivittäisen kävelyretken metsien läpi ja kallioiden yli hakiessaan leipää itselleen?

Huomaan vetäytyessäni lumisadepallosta takaisin todellisuuteeni, että minuun on jäänyt sirpaleita siellä vietetystä ajasta. Ehkä siksi palaan kerrasta toiseen toiveikkaana tähän paikkaan. Ehkä siitä syystä en ole vielä jäädyttänyt tätä kieltä.